— Pian saat kuulla. Eikö ne ole Klaara ja Martta tuolla tuvassa?
— Ovat, niillä on leipominen tänään.
— Käydäänpä sinne — ja me lähdimme yhdessä. Istuttuamme rahille, yskähteli Jussi ja hymyili ensin Klaaralle ja Martalle, sitte minulle ja vihdoin hymyili hän omalle itselleen.
— Tulimme puhumaan siitä tupakkiraittiudesta, virkkoi hän sitte viekkaasti… On tuumattu suostua siihen.
— Kyllä onkin parasta suostua koreasti, iski Martta sanoihin kiinni… Sellainen ilkeä tapa ja rahan tuhlaus ei sovi siistille miehille.
— Ja siinä haaskaantuu terveyskin, huomautti Klaara… Kyllä onkin parasta suostua.
— Mutta samalla pannaan myöskin kahviraittius voimaan, jatkoi Jussi, hymyillen kavalasti.
Sitä ilmettä, joka levisi Klaaran ja Martan kasvoille! Siinä kuvastui hämmästys, pettymys ja häpeä. Kuin kuvapatsaat seisoivat he leivin-uunin ääressä, kykenemättä liikuttaa edes huuliaan.
— Kahvinjuonti on sellaista rahan haaskaamista, eikä siitä kostu sielu eikä ruumis, jatkoi Jussi.
— Ja se surmaa puitakin ja aikaa niin vietävästi, lausuin minä, joka töin tuskin kykenin olemaan remahtamatta rajuun iloon… Kahvipannu turisee ja purisee myötänään hellassa. Se ei sovi siisteille ja herttaisille vaimoille.