— … Jos kysyy minulta missä silmäni oli, virkkoi Kirsti aristelematta, kun saattoi emäntää pihan porraslaudalle. Jos kysyy, mitä vastaan?
— Sanot että istuit selin kylvöheinään päin ja sitte vasta näit varsan, kun se juoksi yli aidan Painajan omalle pellolle.
— Auttaakohan tuommoinen mutka?
— Auttaa varmaan.
— Mutta jos eivät usko. Jos sanovat että valhettelen?
— Sitä eivät sano. Ja millä näyttäisivät toteen, että valehtelit. Kukaan ei nähnyt.
— Ei kukaan.
— Ole siis huoleti.
Kirstin elämä oli käräjiin asti pelkkää nautintoa. Hänestä oli tullut äkkiä tärkeä henkilö, ylen tärkeä. Sekin jo tavallaan oli pieni kosto maailmalle. Olivatkin unhottaneet hänet kokonaan. Mutta nyt täytyi muistaa, että hänkin vielä eli ja oli olemassa.
Jäykkäläiset varsinkin muistivat. Emäntä tuon tuostakin lähetti tytön tuomaan pieniä anteja, joiksi sopi vanhat liinavaatteetkin. Omistaanhan tuo antoi, ja hyvin näytti älyävän, mitä Kirsti kipeimmin tarvitsi.