Rykiminen ei enää haitannut puhetta. Sanat tulivat sopivina, kuten kokeneen miehen suusta ainakin. Osuivat kaikki kohdalleen ja lujittivat Kirstin uskoa, ett'ei tuo kovinkaan kamala asia ole, vaikka kieltääkin, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan.
Sehän vaan olisi omiaan maailmalle. Ovatkin ryöstäneet häneltä perintöosuuden, kunnian, perheonnen eli toisin sanoen kaikki mitä hänellä oli. Sopisi kerran kostaa ja mitata samalla mitalla takaisin.
Tästälähin ajatteli Kirsti yöt päivät omaa elämäänsä ja niitä vääryyksiä, joita häntä kohtaan oli tehty. Eihän niissä juuri suurennuslasia tarvittu, näkyivät ne muutenkin silmään. Puumerkki erääsen myönnytyspaperiin, jota käly sanoi välttämättömästi tarvitsevansa ennenkun rohkeni ruveta selvittämään pesän suuria velkoja, ja Kirstillä ei enää ollut sanan sanomista kotitaloonsa. Kaksi vuotta maailmalla, niin kunnia oli mennyttä. Lasta ei ehditty saada hätäkasteesenkaan, sillä raukka kuoli heti. Ketjun viimeisenä renkaana oli mies, joka joi, puri tupakkaa ja löi häntä.
Siinä lyhyesti Kirstin entisen elämän historia.
Nykyisyys oli pelkkä menneisyyden seuraus. Niukka elanto ja ruumiillinen vapaus, siinä kaikki mitä Luojan suomiksi voi sanoa. Alituinen alta armojen eläminen tukahutti itsetunnon ja synnytti halveksimista, luulottelemista. Kirsti toisinaan uskoi, että hän oli erilaista, huonompaa ainesta kuin muut ihmiset. Niukoissa oloissa sattui arvaamattoman paljo kohtia, jotka pätevästi tuon erilaisuuden todistivat. Eikä aikaakaan, kun se jo meni ajatuksissa siihen tapaan, että "Kirsti raukka" se kirkkoon meni ja "Kirsti raukka" sieltä kotiin tuli.
Tottumus takoi mielen pehmeäksi. Ensi aikoina oli elämä tuntunut kuumalta ahjolta, jota köyhyys, juoppo mies ja rääkkäykset lietsoivat, mutta kului neljä viisi vuotta, niin jo tuli kyllin kypsää. Ei tuntunut enää varilta eikä mielikään enää murtunut. Elämä oli ehtinyt tasoittua ja päivät hiipivät hiljalleen iltaan.
Mutta nyt sattui tuo varsajuttu, joka viskasi Kirstin kahden tulen väliin. Toisinaan tuntui niin hirmuiselta, niin kamalalta, toisinaan taas hurja ilo, hurja nautinto syöksi suoniin. Isännän houkutus kostamaan kerrankin maailmalle, kaikui alati korvissa. Oli kovin houkuttelevaa ajatella tuota jyrkkää kieltämistä, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan… Ei ketään muuta!
Unhotus oli tähän asti ympäröinyt Kirstin nykyistä elämää, mutta varsajuttu poisti senkin. Hänestä puheltiin jokaisessa kodissa ja häneltä kyseltiin kymmeniä kertoja, miten asian laita oikeastaan oli ja mitä hän tiesi todistaa. Ei puhunut varmasti sinne eikä tänne, ei sanaa kummankaan puoleen. Mutta hurjaa iloa toisinaan tunsi, kun sai kädessään kantaa vapauden ja vankihuoneen avaimia.
Jäykkäläiset eivät mitään kyselleet, mutta isännän käyntiä seurasi emännän vierailu. Sukkavillat, voita ja paahdettua kahvia toi Kirstille tulijaisiksi ja istui varmaankin kaksi tuntia pienessä, savuttuneessa mökissä. Niin oli ystävyyttä täynnä, että Kirsti ihan tunsi nuoruuden iloa. Tuommoinen väri, tuommoinen rohkea ilo oli hänessäkin kahdenkymmenen vaiheilla uhkunut. Silloin oli iloja ja suruja, ystäviä ja kadehtijoita. Nyt ei ollut mitään. Maailma oli kaikki vienyt, mutta ei mitään sijaan antanut. Muut ihmiset saivat nuoruuden oraista täysiä tähkiä, hän ei saanut mitään. Sentähden ei hänellä ollutkaan mitään.
Oli sentään tuo Jäykkälän emäntä. Tuntui melkein siltä, kuin joku ystävä noilta menneiltä ajoilta istuisi mökissä, elon kipenöitä sytyttämässä Kirstin sieluun. Sydäntä ihan nuorenti jokainen sana, mieltä lämmitti huulien hymy. Elämä melkein maistui ihka uudelta. Joku, joka oli ollut kauvan kadoksissa, ilmaantui aivan äkkiä jälleen..