Pehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa, vaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan keinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka niskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa, harvalukuista… Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma hätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä…
Tuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.
— Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä neljä-, viisikymmentä, mutta…
— Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta näin veronmakson lähellä… ja emännän mieleen muistui, kuinka monta elukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen vuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara pilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim., aina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta rikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.
— Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät entistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka puolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.
— Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa Poutalan isännän kanssa…
— Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun uhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin että… Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli tosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat nehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta vaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja urakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon kuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja vaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin, markkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi salvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei pinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin vakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä sellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi vain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan tarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat nyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se ruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä köyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!
— Jos saisi lainaksi jostakin… mutta mistäpä sitä saisi?
— Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää tuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo. Hänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle nuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle, varsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi. Panttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi rahansa takaisin.
Kerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui kauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta vakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan oli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta varovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää paperille liinaharja varsa syksyyn saakka.