Kauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin päätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi sitte lopulta:
— Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.
— Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän perin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte? Etteikö sovi?
— Ei tosiaankaan… ei nyt tällä kertaa.
— Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie… ja kuten sanottu, maksanhan minä syksyllä takaisin.
— Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä… mutta jos te möisitte varsanne, niin ehkä…
— Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän Poutalan isännälle… Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi… Varsa on koko talon ainoa hevostoivo… Ei minun sovi, ei millään ehdolla.
— Oma asianne… ei minunkaan sovi.
— Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala pyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä, kun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi… Te olette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta… Juha oli kovasti suutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.
— Ei auta muu, täytyy olla, ei auta… oma suu lähinnä. Isännällä on entistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin turskailla ja röystäillä.