— Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina syksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte…? Onko jäänyt maksamatta?
— Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät kevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.
Juhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta. Häntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat sellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka sydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia, veisivät mielistikin.
Kievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli räyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun isännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli kysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan: tuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan… Sitte räyhääjät menivät jälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa pieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko onnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella laseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa toisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja sanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on veronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät, minulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte vaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit… Ne ehkä antaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä, rehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.
Ja Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka ikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen saappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine liikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus, tarkempi tirkistys… ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko, paksu ja pehmeä.
— Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.
Se oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri saman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.
Erinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat kamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku kuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi… älä hiisku mitään… lähde joutuin kotiisi… ei kukaan nähnyt sinua.
Mutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia… Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes viisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn tavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia. Tiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu näkisi.
Juha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei voinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan. Molemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella pelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen työ.