Vihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan isäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin. Raikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi… se tulee sinulle perin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei auta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun köyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat sinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin tällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin…
Silloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään povitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia kohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.
Veronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.
* * * * *
Joku vuosi on vierähtänyt eteenpäin…
Juha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin. Pieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean laiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja otsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin ijäisyyden leiman.
— Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen perällä ja pitää silmällä sairaan tilaa… äiti.
— Mitä nyt? Janottaako sinua?
— Ei… mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on jotakin…
— Nytkö heti?