Hän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin vähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin ehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin hengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka tämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.
— Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai toisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen äänettöminä… henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa painoa.
Hän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on vain tyhjää varjoa sekin.
Kesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies Rantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte odottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.
— Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa puoliystävällisellä äänellä.
Noudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat. Istuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.
— Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa huvimatkan syntymäkanpunkiini.
Tuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen mielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat molemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut kummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin liittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli tehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja ja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut häntä.
— Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.
— Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.