Minä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen tulevaisuuden varalle.
— Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei sulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella rauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden pyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen syttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi tämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan, ennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se, että Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan iloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan vihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän, morsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni. Ei nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui niin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri lauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle parille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan. Muita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen olentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli onnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli hyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen pehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja sopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan syntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä tarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut entisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin sietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista katkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän onnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei säilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi, ystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään. Kummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan terveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät elämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui konkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin, äitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin. Ja hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani, hän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli varsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet väylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte puolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä entisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana muutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä tuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja kurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku alipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi repaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä kirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli vaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä konttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne muistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada selville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja missä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin päivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää vastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi pitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta rappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin, ilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi mieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa tappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen ammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea työhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen… Minkäs sille, maksetaan pois ja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen konttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi, nojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P—n kaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin. Sitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten kasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle selvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes. Käteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet tulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta tärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun, näytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut tuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä. Joutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään koske, millä tolalla kuljen… Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro minulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua… Eihän tuossa mitään kertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja eiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä. Eiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti… Oltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle sikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen piirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat keltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja hissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä sanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin vettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman liukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän värähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin… Kenen kanssa?… Sen Hurmasen Naiman kanssa… Löin kädelläni otsaani, aloin kävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja "Hurmasen Naiman kanssa". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan kiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle kiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut asumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi minuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää kiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä vapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana silmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan luokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka. Isän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi. Äitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi. Isän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta rupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi isä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta. Selväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta, mutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen yllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää pakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin räätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin. Karkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin vahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi omille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla kierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun luokseni.
Kertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja kysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja ystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle mitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi ennemmin olla poikkeus kuin sääntö.
— Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan ystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte kyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa kummipoikani turmion kuiluun.
— Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan muu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja jonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.
— Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei ketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa, lapsensa ja tupansa.
Kylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa, lämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena välähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti vaikuttanut minuun, kuin nyt.
— Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa huokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet Päiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki tekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen kulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin suorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille, viipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä, kurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen lankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari päättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta syöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi, talttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä taitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa oloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.
— Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin minä.
— En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.