— Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä, tarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt ovat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.
Silloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan ivallisesti:
— Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?
— Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä. Naisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis…
— Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys naista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.
— Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.
— Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?… ja hän melkein sävähti innoissaan.
— No, en minä sitä sanokaan, muuten vain…
— Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron… Hänen kasvojensa ilme jo todisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni ihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.
— Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo äsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja alkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin oikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari. Toisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan lapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima tumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe paraiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat ehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin kaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä yhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä tehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin lapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani myöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman perheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja kesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä, mieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi ottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat suosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat rehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet säätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa, sillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat. Paitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta lisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa äitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin perustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli kaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri, johon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa huvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa, varsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen poika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin…