Mikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen toisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka pelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat, pyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen rakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi tai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä vuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten oli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin kynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi ajatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon kera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea vartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi rakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo itsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon maanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan Tuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi. Paljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä täytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka mieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.
Eeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa vastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen hauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden nuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta maailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon tytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja raastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin kahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet, henkineet, huojuneet, varttuneet.
Siunattu hääpäivä!
Mökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului häätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää, hän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.
Tyhjää varjoa vain.
Tämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi maailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran haaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan moittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja olot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni, joko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten hyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni johonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen, tuomiolleen… Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa…
Kävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan pitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui useimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään omieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin puolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni. Henkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin katsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä kärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen henkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien voimien olemassa oloon ihmiselämässä.
Toisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään. Kylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan päinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko hänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa. Hänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti puoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen alistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten tahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä luonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli hengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan kyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin hänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina voitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.
Erään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan luonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla tavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta täydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin höyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn, salaperäinen "hm" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin voi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan käsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle, tai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli asia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa pantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se, että milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan, istui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli totisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan, loruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta kadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli valmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen suhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani useamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side oli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin kaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi. Päättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän itsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin. Vaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee se ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa kylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen kuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan vieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta on ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus naisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on tyhjää varjoa vain.
Hän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän kansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta aurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää tuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen asuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet hetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä kevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi, katu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään miedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut häneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa, mutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia sanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli katua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä, kasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja meille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina kulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä miellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla kasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa elämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään, lapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän välillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon kestävää ystävyyttä.