Isäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä siten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.
— On se isänsä tytär…
* * * * *
Kesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä. Pöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat Onnelaa kohti.
Niin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva. Sulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja kirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa kukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että kadehtija.
Häähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa, haalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko. Hellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun Tuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.
Kun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko hyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä kohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina rasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt oli Tuomon ja Eevan hää-ilta.
Mökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi häätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin syleilivät Kivelän eukkoa… ne olivat kuin onnenhaltijattaren riemuhuutoa…
— Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä vuotta taaksepäin?
Eukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana poikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin kalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut klaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän ahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti, suureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!