Ja hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen kepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä seurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes ehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä Tuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja hyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta asiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus vaiko rikkaus — Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita — lopulta voittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.
Onnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti kokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset toimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä ilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille, jollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi alussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi takaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi paimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.
Vihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä. Onnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin hirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon vävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla maailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia nekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on kuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna. Kun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta köyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa. Tuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi Onnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta antaa perään ja kääntyä myötävirtaan.
Ja jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:
— Se on tuo Eeva taipumaton… parasta lie myöntyä…. minä olen aivan väsyksissä.
— Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä… Mieshän se on Tuomo, vaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua, että harakatkin ovat saaneet nauraa.
— Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja…
— Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että tunkeusit niiden väliin.
— Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.
— Se on isänsä tytär!