— Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.
Piian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina Marialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan Markun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin odottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.
— Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.
— Kiitoksia… tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha taloon ja onnea talon asukkaille.
— Kiitos… emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.
Kotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas Markun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet esille, virkkoi hän:
— Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.
— Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään kahdeksannesmanttaalin suuruisia.
— Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu. Onkohan velkaa tässäkin?
— Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta taloa koko kylässä.