— Hm… ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin ja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei haitannut, ei, päinvastoin… hm!
Puolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi aukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas Markun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon, vesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki pyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta… ja hän rykäsi kerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.
— Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.
— Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.
— No niin, vähäsen… ja lopun voi arvata.
— Niin, ihan niin… ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta lihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli liukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti jatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.
— Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin… ja Markun isäntä nauroi uudestaan entistä leveämmin.
Aina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi ulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin, virkahti Markun isäntä:
— Eikö sovi istua? Hm… Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme erää.
Aina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli vesiharmaata leninkiään.