— Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos juttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset puhuvat siitä yhteen tapaan.
— Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli kokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston tavoittelemista, jota aina olen tuominnut.
— Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka vietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko…
— Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt hänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran joutuu epätoivoon… niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen tuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on kirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä odottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi kirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele ikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on tämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun puhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden elämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän odottaa minua luokseen.
Heikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan sinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.
— Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan unhottanut airojen liikuttamisen…
Loppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa ajatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme lyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.
Se oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää elänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään, jossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.
Sen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.