Reilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:
— On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine päivänpaisteineen, tuulineen.
— Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti… erittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia koukerolta.
— Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini kiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita täynnä.
Hän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte kertomaan:
— Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa, suurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan pitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat tiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä varten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli pakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja ruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä kotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä etäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi. Olin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut sinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan kädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties mitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden renkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli aimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan ajatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden kuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle. Juliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku tytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen päivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko kartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani, kun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja värisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka saattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa suustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen iloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten suureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä minulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin hänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain vilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja onnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut mitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä salasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman varovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan hänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen koskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen sieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja lähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat minussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka henkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että sellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita hyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen ainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin kamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin kummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan syyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi, sydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli mahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en voinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani Juliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois? Eikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani vahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi päivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan lyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys oli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi… Kyllä minun on hyvä ollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että… Keskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi… Mikä olisi parasta? kysyi Juliaana neiti… Että eroisin, vastasin minä, voimatta tukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän punastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta sanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale toistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti minua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien muiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti pitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään ensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan isäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut kuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani, kuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan puolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja niin kovasti… Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan kättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin onnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois sukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo parin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi kuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme ja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista. Jätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan isäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin rakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa lausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja järkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta, kuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli oppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa ja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut, lähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui muutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti ulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi hän minulle ikkunasta tämän medaljongin.
Heikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen, mustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään, mitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja rypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta rivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä mitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen liuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat sanat: … täytyy erota, Harri… velvollinen tottelemaan isääni… jääköön muistoksi sinulle… askeleesi siunatkoon… hyvästi.
Juliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen kertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi eversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi mielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin viljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden kuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt Juliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen yksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta, tyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös notkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä iltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että lähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit selvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun eivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka pian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin ikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin ihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on elämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen sinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne ovat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.
— Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.
— Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli heitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille seuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin mielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt levon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan voinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden tuoksua.