Olin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää kotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon lapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin kiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen takaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset. Käytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä soutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa. Heittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia etsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan astuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan portista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus. Arvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis, viisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko olisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.
— Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.
— En minä vielä kauan… ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.
— Pian tässä keritään vesille… madot ovat jo eiliseltä reilassa.
Hän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin, arkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla. Soudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget veteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me tempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko oikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen nysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on tulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla matoon ja viskaten sen jälleen veteen.
Istuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat madot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt kauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.
— Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.
— Soudamme kotiin, vastasin minä… onhan tuota saalista jo tuossa.
— No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.
Tartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä. Onkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten valkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä hieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut liiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja komea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas vuosikymmen oli jo kulumassa.