En ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.
Heikkas-ukon romaani.
Ukolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman tarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja leikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt milloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli tietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa herraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata joka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi hän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa, josta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua huvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen tarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet kesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin saisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä olin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian sivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla, joihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja joiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen, milloinkaan väsynyt.
Tietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä — Heikkanen ei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä jutelmassa häntä siksi nimitän — etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä juttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain suuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa tapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän savureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko kertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä, ja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi. Peijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa kärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen vaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.
Kertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä asettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen omat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi ketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa mukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat pääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua, sillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle mielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen omana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen pelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti hän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille sukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin elämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa syynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi hän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä yleensä tapana on, ei maar pitäisikään.
Omasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa piirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin. Nulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista, joka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi, johon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä. Sanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja kaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin everstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut vamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa pehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten olikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian perille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte toki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa pehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä, lähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan itkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului itsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni Juliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät kartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi. Hääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta. Palasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen puutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella puolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä välin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli joutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut tietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas elämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin tyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka paljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen ansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli tapahtunut.
Noiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä eikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs omituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka kesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan haudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat olivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet sen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät loistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa näkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki, arvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset huomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti vakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan kytkettynä.
Everstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen omaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen maatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa eräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina, kunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti puutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman osan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen kaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden pideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa lisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen kotonaan.
Siinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.
Vaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa, erittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi uteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin noihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen elämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista vuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni sisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran innnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni ja odottamattani — — —