— Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.
— No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani tervehtimässä.
— Entä sitte?
— En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota en ole kokenut.
— Eiköhän tuota löytyne.
Emme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa hyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi hänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.
Parin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle. Kun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän myöskin tahtoo tavata Inkin…
— Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi… tehtaan öljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni… tunnen itseni väsyneeksi ja raukeaksi… voin ottaa asuntoni torpassa… Inki on onnellisissa naimisissa… ei siinä mitään vaaraa ole… kiitos kaikesta… voi hyvin… olisi hauska jos vielä tavattaisi…
Hän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä, puoli vartaloa ulkona.
Minuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti minulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.