— Mutta käske tulemaan tänne, niin näytämme. Karun tultua tupaan loppui ilo. Klaus meni myllyyn, ja Mari rupesi jälleen kehräämään. Jukkakin herkesi nauraa hissuttamasta, sillä sydämeensä hiipi pelon tunne. Huonekin muuttui samassa ylpeäksi, koleaksi, ja kuului siltä kuin olisi koreatauluinen kellokin huutanut ylpeästi: Mene hiiteen kerjäläinen.
Katsoen karsaasti Jukkaa, joka seisoi kehdon vieressä kuin noiduttu, toi Karu pullon.
— Siinä nyt on, etkä siitä tarvitse mitään maksaa.
Jukka ei kuullut muuta kuin oman hengityksensä.
— Ei minulla ole pennejä, sanoi hän aralla äänellä ja otti pullon vastaan. Mutta kyllä mummo maksaa.
— Tuo jo tiedetään sanomattasikin. Karu rupesi jälleen höyheniä ruotimaan ja hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä…
Kotona ristivalkea, jonka Kaisa oli tehnyt pieneksi pilkotuista puista, paloi rätisten ja valaisi huoneen yltympäri. Köyhyys ja puute oli silminnähtävä. Huoneen kahdessa pienessä ikkunassa löytyi tuskin ainoatakaan ehjää lasia. Mikä niistä oli monena kappaleena, mikä pahasti säröillä; melkein jok'ainoaa oli paikattu päreillä ja tuohinapeilla, yhtä enemmän, toista vähemmän. Peräseinää, jonka edessä matala, karkeatekoinen pöytä seisoi, oli jolloinkin maailman aikoina verhottu vanhoilla sanomalehdillä, mutta nekin olivat aikojen kuluessa savuttuneet sysimustiksi. Astiat ja huonekalut, se vähä kuin niitä oli, olivat kaikki järjestään vanhoja rämiä. Muualta piti huone jotakuinkin lämmintä, mutta ikkunoista huokui kylmä sisään, ja tuulen käydessä Herttalan pelloilta päin sammui tuikkulamppu pöydällä. Jotta ei sairas konttuisi vuoteelleen teki Anni olkipeitteet, jotka tuulisella säällä pantiin päiviksikin ikkunain eteen. Nyt niitä ei kuitenkaan käytetty muulloin kuin öillä, sillä tuuli kävi mäeltä päin ja puhalsi mökin ylitse; ovessa sen sijaan oli monenkertaiset peitteet.
Pestyään puhtaaksi padan — senkin reunasta oli kolmikulmainen kappale pois — meni Kaisa ikkunan lähelle. Ehjimmästä lasista, jossa ei ollut kuin kaksi tuohinappia pidäkkeinä, löysi hän sen verran jäätöntä syrjää, että toinen silmä sopi tähystämään ulos. Selitti kyllä katsoa peltojen yli aina Herttalaan asti, mutta ketään ei keksinyt tarkka silmä peltojen tiellä meneväksi tai tulevaksi.
— Nyt ne taas kiusaavat ja viivyttelevät… Olisin minä mennyt, niin…
Sairas samassa yrähti heikosti. Kaisa käsitti sen kutsuksi ja meni vuoteen lähelle.