Laulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin pilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui hän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään kostontuumia.
Hyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin hypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä hikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta Heikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi rivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:
— Heikkikin on kerran huippelissa.
— Ja aikalailla onkin.
Franssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui lattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta sitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan riitaa tämän kanssa.
— Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä kirouksella.
— Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä
Pälkäneenpolkkaa.
— Mitä p—leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan kädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin ja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä nauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen kasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria silmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli perässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos pihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan, sillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse olivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.
Mutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima veti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä jo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita poikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä enemmän kuin Oskaria.
— Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin tietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.