Tällä hetkellä ei Jukka voinut olla muistelematta lapsuutensa aikoja ja erittäinkin sitä aikaa, jolloin äitinsä sairasti ja kuoli. Samanlainen oli Herttalan emäntä silloinkin ulkomuodoltaan. Sama notkea käynti, sama kaunis vartalo, sama nyt kuin silloinkin. Mutta missä oli ylpeys, kopeus? Minne oli kadonnut halveksiva hymy huulilta, joka heti Miekkosia mainitessakin oli ensimmäisenä tervehdyksenä? Miksi emännän kauniit kasvot, jotka aina ennen kävivät kylmiksi, nyt olivat pelkkänä hymynä, pelkkänä aurinkona? Miks'ei sanojen seassa kuulunut hyväilynimiä semmoisia kuin kerjäläinen, vaivainen j.n.e. Ennen niitä ja muita samanmoisia sanoja tuli kuin rakeita…
— En minä jää teille enää. Jukka astui pari askelta ovea kohden. Vietyäni ensiksi hevosen tulen ottamaan vaatteitani ja kiittämään hyvyydestänne. Ja Helman suhteen voin korkeintaan luvata, että olen vaiti, jos hän minulta jotakin kysyy; hyvällä omallatunnolla en sitäkään.
— Kiittämätön mies! Suuttumus ja mielipaha näkyi emännän kasvoilla, jotka vielä kilpailivat Helman kanssa kauneudessa, säännöllisyydessä. Niin paljon kuin olemme tehneet hyvää sinulle ja isällesi, ja yhtä kaikki kehtaat lähteä tuolla tavalla talosta. Tiedät että Oskarilla on kiukkuinen luonto, ja ett'ei hän tule laatuun kenenkä kanssa hyvänsä. Mene nyt, mutta vielä sinä monta kertaa kadut tämänpäiväistä kopeuttasi.
— Ehkä. Jukka työnsi oven auki ja tuli ulos. Katsottuaan että jokaisella hevosella oli apetta edessä päästi hän omansa irti ja toi sen pihalle. Hyvästi hoidettu eläin asteli tepastellen omistajansa jäljessä. Harja oli pitkä, silmät lauheat, luut tasaiset ja pyöreät. Vasemman jalan valkoinen sukka oli kulkenut perintönä äidin puolelta, samoin ehjät kaviot ja reipas liikunta.
Kaivon kohdalla astui hevonen pari väkivaltaista askelta ruuhta kohden.
— Janottaakohan sinua? Jukka vei hevosen ruuhen luo ja ammensi sille vettä.
Samassa Helma tuli ulos pihalle. Hän käveli kaivoa kohden hiljaisin askelin ja haikeamielisin katsein. Tosi-iloisena ei Jukka ollut nähnyt häntä siitä saakka, kun halvaus löi isännän; naurussa ja pilapuheissakin soi aina surullinen sävel. Ja milloin Oskari tuli pahasti humalaisena kotiin, sulki Helma itsensä isännän kamariin ja itki siellä tuntikausittain.
— Joko sinä nyt viet meiltä Hukan? Helma koetti hymyllään salata, että oli jo tänäkin päivänä itkenyt veljensä tähden.
— Menossa ollaan.
— Paljaita markkinahaaskoja jää meidän talliin.