— Minä menen huomenna, jo aamulla.
Sairas katseli koko ajan kiinteästi lapsia, ja yksikään sana ei jäänyt häneltä kuulematta, sillä hän oli vielä täydessä ymmärryksessä. Lasten puhelu herätti tunteenilmauksia kuolonkalpeille kasvoille, useimmiten oli ilmaus hellää hymyilyä.
— Jo kuohuu, varotti Jukka, kun maito rupesi kohoamaan.
Kaisa otti äkkiä padan pois tulelta ja kaatoi maidon vatiin.
— Kas niin, sanoi Jukka. Nyt sinä otat vadin ja minä otan lusikan.
Lapset menivät vuoteen lähelle, Jukka veti peitteen alemmaksi ja nosti kaulalleen äidin käden; siten oli tämä maitoa juodessaan aina ennenkin tahtonut tekemään. Otti sitte vadista, jota Kaisa piti kädessään, lusikalla maitoa, puhalteli sitä ja kaatoi sairaan suuhun. Tämä jaksoi sen vaivatta juoda. Toinen lusikallinen kesti kauemmin; sairas nieli sitä monta kertaa, ennenkuin sai loppuun.
— Äiti, juo vielä, että paranet pian. Jukka tarjosi kolmatta lusikallista.
Kuolevan kasvoille levisi hellä hymy, ja terävässä katseessa näkyi kirkas säde, täynnä äidin rakkautta, äidin lempeyttä. Katsoen rävähyttämättä Jukkaa silmiin, rupesi hän juomaan kolmatta lusikallista. Pienen tilkan otti kerrallaan suuhunsa ja tuskalla nieli sen. Kun oli juonut viimeisen hikosen, virkkoi hiljaa, mutta ihmeen keveästi:
— Ei nyt enää, nyt on hyvä. Jumala siunatkoon sinua, Jukka.
Sanoja seurasi pitkä ja raskas hengen veto. Se tuntui lähteneen luista ja ytimistä, ja rinnassa korahti se oudosti, koleasti.