Lapset seisoivat kuin kivettyneet vuoteen vieressä.
— Minun kruununi on valmis.
Sairaan ruumis rytkähti kerran, keveä, huokauksentapainen hengen veto seurasi, ja samassa silmäin terävä valo oli sammunut ijäksi.
Huoneessa oli hiljaista kuin haudassa.
Mutta sitte hervahti kylmä käsi Jukan kaulalta alas, ja sitte Jukka ja Kaisa pillahtivat itkemään.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina lähti jo päivän valjetessa Toramäeltä pieni surusaatto kulkemaan kirkolle. Klaus oli hakenut itselleen kylästä hevosen ja hänen reessään oli Anni, Kaisa ja Jukka. Viimeksi mainittu oli jo itkenyt kyyneleensä kuiviin. Kaikki mitä hän tunsi, rajoittui siihen, että äitiä nyt vietiin hautaan. Isä ajoi edellä Herttalan vanhaa hevosta, hevosen selässä oli valkoinen hursti, ja reessä oli musta kirstu. Kirstussa makasi äiti kylmänä, kuolleena, kasvot niin valkoiset kuin valkoisin lumi.
Perässä ajoi kaksi kylän miestä, joita oli pyydetty kantajiksi. He olisivat mielellään ottaneet rekeensä Marin, mutta se ei käynyt laatuun. Kaisu ei olisi voinut tulla kylmän tähden mukaan, ja sitä paitsi tahtoi Anni Marin jäämään kotiin saattoväelle päivällistä valmistamaan.
Hiljaa kuljettiin eteenpäin; matkaa oli toista penikulmaa.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli siltä tyyni ja kylmänpuoleinen. Pian alkoi pilvistä putoilemaan pieniä lumihiutaleita, ensin harvemmin, mutta hetkisen perästä yhä tiheämmin. Kun saattoväki vihdoinkin ehti kirkolle, oli sakea pyryilma. Läpikäytävän edessä pysäytettiin hevoset, miehet nostivat kirstun alas reestä ja pujottivat kantoliinat alle. Pyryä pakoon sitte menivät läpikäytävään, nojausivat seinään ja puhelivat keskenään vainajan kuolonkamppauksesta, miten oli ihana, lyhyt ja kevyt.