Jukka pysyttelihe Annin ja Kaisan lähellä. Hänellä oli yllä senkin seitsemän nuttua ja vaatetta. Mutta Klaun punaruutuinen takki, joka oli päällimmäisenä, ulottui kantapäihin saakka ja verhosi siten kaikki mitä alla oli. Kun hartiain ja vyötäisten ympäri oli vielä kiedottu Annin suuri villainen saali, olivat kaikki pituus- ja paksuussuhteet joutuneet hukkateille.
Rovastin ja lukkarin tultua läpikäytävän lähelle humahtivat kellot soimaan, miehet tarttuivat liinoihin, lukkari alotti veisaamaan ja saattokulku lähti verkalleen hautausmaata kohden.
Oikealla puolellaan Kaisa ja vasemmalla puolellaan Jukka, käveli Anni kirstun jäljessä haudalle. Se oli kaivettu keskelle kirkkotarhaa, ristiä seisoi joka puolella ja ihan lähellä kasvoi pieni haapa.
Saattokulkuun ei yhtynyt ainoatakaan ihmistä, mutta haudalle keräytyi kirkkoväkeä joltinenkin joukko, enimmäkseen vanhuksia ja vaimoja. Lukkarin herjettyä veisaamasta alkoi lyhyt toimitus. Koko ajan satoi lunta raskaasti, ja hiutaleista muodostui pian paksu lumikerros kirstun kannelle.
Kun Anni ja Kaisa heittivät hiekkaa hautaan, heitti Jukkakin. Samassa hän itsekseen ajatteli, että olisi paras hypätä alas hautaan, heittäydä kirstun kannelle maata, nukkua siihen, eikä koskaan enää herätä. Puhdas ja valkoinen lumi, jota taivaasta satoi, olisi kaunis vuode, pehmeä peite…
Annin hellä käsi samassa kosketti häneen ja Kaisan kuiskaus kuului:
— Muistitko sanoa hyvästi?
— Enkä muistanut.
Jukka otti uuden kerran hiekkaa, heitti hautaan ja virkkoi hiljaa:
— Hyvästi, äiti.