Noita sanoja lausuessa koski häntä kipeästi sydämeen, ja täysi työ oli estää itkua tulemasta. Hautakin äkkiä muuttui pimeäksi, maa rupesi pyörimään, ristit liikkumaan. Mummotta olisi Jukka syöksynyt pimeään hautaan.
— Nyt mennään kirkkoon! Anni lähti lasten kanssa hiljaa käymään.
Heidän tiensä osui menemään kauniin, mustasta kivestä tehdyn ristin sivuitse; se seisoi melkein kirkkotarhan reunassa. Ristin lähellä oli Jukan kokoinen poika, käsi kädessä sievän näköisen tytön kanssa. Molemmat olivat hyvästi puetut ja molemmilla oli kauniit keltaiset hiukset ja siniset silmät. He katselivat ristiä, jossa oli molemmin puolin kultaisia kirjaimia.
Ohi mennessä puuttui Jukka puheisin pojan kanssa.
— Onko sinunkin äitisi kuollut? kysyi hän puolisurullisesti.
— On, vastasi poika, katsoen samassa sinillä silmillään Jukkaa. Minun äitini kuoli jo kesällä, ja Anna ikävöi häntä vielä enemmän kuin minä. Kuoliko sinunkin äitisi?
— Kuoli, mutta ei siitä ole vielä monta päivää.
— Anna ja minä olisimme ennen antaneet isän kuolla. Anna varsinkin sanoo, ett'ei kukaan osaa pitää häntä niin hyvänä, kuin äiti piti. Mutta mikä sinun nimesi on?
— Jukaksi minua kaikki sanovat. Tyttö tällä välin tutustui Kaisan kanssa.
— Onko tuo poika sinun veljesi? kysyi hän, mitaten silmillään Jukkaa kantapäästä kiiresen asti.