— Ei se minun veljeni ole, mutta tämä mummo on minun äitini.
— Kuka sinun veljesi sitte on?
— Ei minulla olekaan veljeä? minä olen Annin Kaisa.
— Vai ei sinulla olekaan veljeä! Sepä ihmeellistä.
— Etkö tule kanssamme kirkkoon?
— Kyllä, mutta minä tahdon istua sinun ja Laurin välissä.
He lähtivät yhdessä.
Moniaan silmänräpäyksen kuluttua ei kirkkotarhassa ollut yhtään ihmistä. Lumisade riehui sakeimmillaan, kätkien uumenensa ristit, kirkon ja koko ympäristön. Riehuvaa pyryä kesti noin tunnin ajan, sitte rupesi taivas kellotapulin kohdalla heloittamaan kuin hopea. Kohta ilmaantui siihen sininen juova. Tuuli keksi juovan, kiirehti siihen ja rupesi ajelemaan edellään pilviä taivaan itärantaan. Kirkonmenojen loputtua oli ilma sees, ja aurinko paistoi laskun puolelta. Kaukana metsässä kohahteli länsituuli, ennustaen mietoa, vesisuojaa säätä.
Jukan varpaisiin karkasi kylmä kiinni, ja kirkossa niitä jo paleli ja kynnisteli pahanpäiväisesti. Hän siitä ensiksi valitti Kaisalle, mutta tämä heti torui:
— Eihän minunkaan palele, vaikka jalassani on ohuet pieksut.