Hieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä lattiaan alkoi hän puhua:
— Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä kyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut välttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän käytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa. Jo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen väkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli hurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo mennä Heikille vaimoksi, mutta…
— Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että…
— Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta lumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti silmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni ja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän muka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä suurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä oikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä enemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni arvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli halveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin tuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi; täällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina. Anni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi sinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni läksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta minun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin hänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty. Lumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa minulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon ojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen valojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä ei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin myöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä sormukseen ja…
— Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.
— pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi silmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:
— Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin, ei sormus ollutkaan sormessani.
— Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen tietämättäsi.
— Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.
— Ja kallista kultaa.