Tulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan hänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta tähtien tuolla puolen.
— Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että ehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama. Olisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun lauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.
Kyynel tuli Annan silmään.
— Tiedän varmaan, ett'et vihaa minua. Helma asettui istumaan lyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet hiukan vapisivat…
— Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli rukoilevainen.
Lyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:
— Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut kuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi. Sitä varten tulin tänne.
Hieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran raskaasti virkkoi hän:
— Se on vaikeata, mutta…
— Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni. Helma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on sama, petetyt olemme molemmat.