Ääni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.
— Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä oven ja astui sisään.
Anna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista vaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän hymyillen ovea kohden … ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.
— Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi hänen jalkainsa alla maa vajoomaan.
Helma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen aikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut osannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta voivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine hiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli sielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton kirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen piirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt sielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.
Niukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja mustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman silmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.
— Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään ovelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä onneton kuin sinäkin.
Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen Herttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä, lempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:
— Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja…?
— Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti. Sinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut kiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin onnettomuudekseni.