— Helma, enhän minä tapaturmassakaan ajatellut…
— Nyt elämme jo uutta elämää, vaikka et sitä vielä huomaa. Voi, jos Oskari paranisi! Minä mielelläni rikkoisin talonkaupan. Jos milloinkaan menen naimisiin, en valitse rikkauden mukaan. Köyhät tyytyvät vähään ja ovat paljon onnellisempia.
— Mene jo maata, olet ihan pyörryksissä moniyötisen valvomisen tähden.
— Kyllä menen. Kun Oskari herää, tahtoo hän muuttelemaan jalkojensa alle tyynyjä ehtimiseen, milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi. Koskettele hyvin hellästi, niitä särkee kovin. Ja jos hän vaan sanallakaan vaatii, niin tule herättämään minua. Helma nousi ylös, halasi äitiään kaulasta ja meni maata.
* * * * *
Kesällä vihittiin Kaisa ja Jukka. Miekkonen piti kotonaan pienet häät, ja morsiustyttöinä olivat Herttalan Helma ja Klaun Kaisu. Ahdingon välttämiseksi oi kutsuttu lainkaan viuluniekkaa, tämä kun houkuttelisi perässään nuoria joukottain. Kuitenkin tahtoi Miekkonen, että piti lyötämän hypyksi. Kaisun laulaessa tanssi hän itse Marin kanssa vanhanaikuisen polskan. Hilpeä mieliala tarttui vieraisiinkin. Vanha Miekkonen oli kuin nuoret pojat, ja hänellä riitti sukkeloita puheita lähes loppumattomiin. Koko hääiltana ei hän puhunut kuin yhden ainoan vakavan ajatuksen, senkin niinkuin salaa. Klaulle hän kerran kuiskasi:
— Tämä naiminen on minulle mieluinen, kovin mieluinen. Ja samaten se on Annillekin.
— Tietysti, vastasi Klaus.
Kaisa oli kultakruunuissa, ja Jukalla oli yllä mustat verkavaatteet. Kiikkakiehkurat koristivat seiniä, ja pihalle oli laitettu suuri lehtimaja.
Uutisasunnon seutu oli jo melkoisesti muuttunut. Pihaa ympäröi säleaita, ja puolet lehdikkoa oli raivattu pelloksi. Minne silmä katsoikin, näkyi aina edistymistä ja väsymättömän käden jälkiä. Uusista rakennuksista oli huomattavin riihi- ja luuvarakennus. Se sijaitsi kauimpana, Herttalaan menevän tien varrella. Miekkonen ja Klaus olivat sen keväällä lyöneet kehään, ja siitä puuttui vielä katto ja permannot; syksymmällä aiottiin nekin saada tehdyiksi.