— En minä sinua syytä, vaikka teitkin Franssista eron; eihän sydäntä voi käskeä ja vaatia. Mutta älä sinäkään minua tuomitse, onneasi ja parastasi minä ajattelin.
Helma ei voinut vastata, sillä kyyneleet tulivat hänelle silmiin.
— Eihän tässä muuta suurempaa hätää, jatkoi emäntä, niinkaun kun Jukka töitä johtaa; mutta se velka. Minä tulen ihan hulluksi, kun ajattelen sitä. Tämmöisenä tiukkana raha-aikana menee siihen puoli taloa. Ja kun velka tulee ilmi, ei sinulle enää tule kunnon kosijaa. Mikä sen velan suittaa?
— Myödään metsää. Hinnat eivät nyt kuulu olevan kalleimpia, mutta Jukka vakuutti, että toista kymmentätuhatta kaikissa tapauksissa tulee. Eikä koko metsä siihen menekään. Kun ei velka kasva korkoa, niin annetaan olla ensi keväimeen asti. Huhuja liikkuu, että hinnat ovat nousemaan päin.
— Luojan kiitos! Oikein minä pääsin elämään.
— Uuteen elämään nyt pääsimme, kun kauppiaan väestä teimme eron. Rouva oli sinun paha henkesi. En voi vielä ymmärtää, mikä lopuksi olisi tullut.
— Taidat olla oikeassa.
— Jahka elämme, kiität vielä Jumalaa näistä suruista. Kaiken pahuuden, johon rouva sinua vietteli ja opetti, unhotan helposti, kun ajattelen yhtä seikkaa.
— Mikä seikka se on?
— No kun otit eläkkeen ja annoit Oskarille talon. Sinä olet vielä kaunis … ja olet vielä oma rakas äitini.