— Ainu on liian hyvä talonpojan vaimoksi. Kaupungissa on paljon nuoria herroja, sieltä riittää yksi minullekin vävyksi.
Helma tiesi Ainun osotteen ja kirjoitti hänelle hautajaisiin kutsun, enemmän toki muodon vuoksi. Vastaus- ja kiitoskirje tuli, mutta semmoinen, että Helma suuttui ja viskasi kirjeen tuleen. Verrattoman kevytmielisesti laverteli Ainu kirjeessään uuden sulhonsa kiharoista, hienoista sormista ja kultasankaisista silmälaseista.
— Hän on hieno herra ja tuomarin koulua käynyt, kuuluivat sanat kirjeen lopussa. Istuen hänen polvillaan kirjoitin tämän kirjeen ja sain sillä ajalla sata suudelmaa.
— Voi harakka itseäsi! huudahti Helma ja heitti kirjeen pesään.
Helman hoidolla toipui Oskari kesän kuluessa jotakuinkin voimiinsa. Alkutalvella, jolloin isäntä kuoli, kykeni hän oleskelemaan jalkeilla kaiket päivät; kasvoista oli kadonnut maan väri, ja äänestä kuului jo sointuakin. Mutta pian hän turmeli palaavan terveytensä. Ollen himojensa sokea orja, alkoi hän taas nauttia elämästä vastoin lääkärin määräyksiä ja Helman rukouksia. Kosto tuli, ja ankara. Jokainen valvottu yö lyhensi onnettoman elämänlankaa, jokainen noudatettu himo vei häntä askeleen lähemmäksi hautaa. Kun kevät taas tuli, ja vedet alkoivat juosta, oli Oskari kasvoiltaan kuin kuoleman kuva.
Hänen tautinsa vaikutti sovinnon Helman ja emännän välillä. Sovintoa olivat molemmat salaa toivoneet, kunnes emäntä eräänä iltana lausui ensimmäisen sanan. Oskari oli silloin koko päivän kärsinyt kovia sielun ja ruumiin tuskia, mutta illalla sai lian lepoa sen verran, että nukkui keveään, tuskattomaan uneen. Emäntä silloin tuli kamariin ja sanoi Helmalle:
— Mene sinä täksi yöksi maata, minä jään tänne.
— Nuorempihan minä olen valvomaan, vastasi Helma.
— Mutta tuolla tavalla sinä ihan kuihdut ja kuolet… Ne ovat nyt molemmat kihloissa, Franssi ja Ainu.
— Olkoot.