— Voi taivaan taatto! Kymmenentuhatta markkaa! Nyt puhuit piloja.
— Totta se on. Minä kirjoitin kauppiaalle velkakirjan. Humalassa tosin olin, mutta hyvin toki muistan velkakirjan; sitä ei pantu kasvamaan, ja kauppias tahtoi sen omaan nimeensä.
— Miten sinä semmoiseen velkaan olet joutunut?
— Älä sitä kysy. Franssilla on aina purjetuuli, sama pelaako korttia, lyökö vetoa, tai tekeekö hevoskauppoja. Ja me teimme keskinäiset tilimme tavallisesti humalassa ja … tasaisissa sadoissa. Se kasvatti velkaa suureksi. Franssi on ehkä katsonut enemmän omaa etuaan, kuin minun etuani. Enkä minä siitä välitäkään. Ei raha syödä kelpaa, paperia ja metallia se vaan on. Mutta taitaakin olla sillä tavalla, että jolla on kaikki muut pelionnet, hänellä ei olekaan naimaonnea. Siltä nyt ainakin näyttää. Oskari nauroi ja puristi Helmaa kädestä.
— Nyt sen kuulit, sanoi rouva ilmeisesti iloissaan. Kun sinä lähdet Franssin kanssa pappilaan, on velka maksettu; minä tuon velkakirjan omaan käteesi. Me emme tahdo Oskarin häviötä…
— No mutta Jumalan nimessä, hävetkää toki jo, keskeytti Helma ja polki kiukuissaan lattiata. Pidättekö te minua kauppakaluna?
— Malta Helma, sanoi Oskari nousten samassa seisomaan. Minä tunnen tuon ihmisen paremmin kuin itseni; hän on liian kurja sinun vihasi esineeksi. Viekää, hieno rouva, Ainulle minulta hellät terveiset ja tämä sormus. Oskari veti sormestaan sormuksen ja heitti sen pöydälle. Koska ei Helma huoli Franssista, en minäkään huoli Ainusta. Huomenna myyn minä taloni Helmalle kymmeneentuhanteen markkaan, irtaimistoineen, päivinen. Ymmärrätte, hyvä rouva, mitä varten minun täytyy menetellä sillä tavalla. Hyvästi nyt! Kun minä paranen, tulen heti Franssia tervehtimään. Hän on hauska poika. Käsittääksenne tuon lauseen totuuden täytyy minun sanoa teille, että minä lähtisin Franssin kanssa vapaehtoisesti vaikka Siperiaan; meillä olisi sielläkin puuttumattomat ilot. Franssi on hauska poika. Nojaten Helmaan käveli Oskari hiljaa omaan huoneesensa. Silmänräpäyksen kuluttua oli Herttalan emäntä yksin kamarissa. Hän oli viskattu seitsemännestä taivaasta alas kurjaan maailmaan.
* * * * *
Herttalan isäntä kuoli seuraavana talvena. Helma oli joka päivä valmistautunut eroon, joten hän jaksoi tyynesti kantaa surunsa. Helma tahtoi, että Jukan hevonen valjastettiin ruumisvaunujen eteen, ja vanha Miekkonen pantiin ajamaan. Surusaatto oli suuri. Paitse vainajan monia sukulaisia ja kylän isäntäväkiä oli Helma, asemaan ja rikkauteen katsomatta, kutsunut hautajaisiin kaikki ne, joita tiesi vainajan suosineen sydämessään. Siten loiston ja teeskentelemisen sekaan tuli kuntoa, todellista surua jo kaipausta; saatossa nähtiin Klaus ja moni muu kunnon työmies.
Kauppiaan perhe yksin loisti poissaolollaan. Rouva, josta oli tullut Herttalaisten julkivihollinen, ei tullut itse, eikä laskenut kauppiastakaan. Franssi kulki naapuripitäjällä naimapuuhissa, ja Ainu ei ollut kotosallakaan. Jo kesällä, heti kun oli lähettänyt Oskarin kihlat takaisin, meni hän pääkaupunkiin lyhemmäksi ajaksi ja syksyllä muutti hän sinne asumaan koko talveksi. Sääliessään tytärtään matkalle oli rouva lausunut: