— Oskari, tule apuihin, sanoi emäntä, muuten…
— Minä olen kuullut kaikki puheenne, keskeytti Oskari istuen tuolille ja pitäen kädessään Helman kättä. Minkä minä voin tähän asiaan?
— Tämä koskee sinunkin onneasi. Ainu ei huoli sinusta, jos ei…
— Ei se ole sanottu. Oskari nauroi kevytmielisesti, niinkuin ainakin ihminen, joka pitää elämää ja maailmaa pelkkänä pilkkajuttuna. Erittäinhän meidän kauppamme on. Kun vaan paranen, menen Ainun kanssa papin puheille.
— Mutta rouva ja kauppias voivat tehdä Ainun perinnöttömäksi. Heidän on kaikki tavara ja rikkaudet omaa.
— Ei rakkaus rahaa katso. Oskari taas nauroi kevytmielisesti, mutta salaa pudisti hän Helmaa kädestä.
— Voi, voi! huokasi emäntä. Tekee mieleni luulla, että olen hullujenhuoneessa, enkä viisaitten ihmisten parissa.
Käsittäen Oskarin sanat ja käytöksen suoraksi kehotukseksi rupesi rouva vielä toivomaan onnellista loppua. Hän otti pöydältä kihlat, meni ovelle, mutta kääntyi jälleen takaisin niinkuin äkkinäisen juolahduksen vaikutuksesta ja sanoi Helmalle:
— Minä unhotan taannoiset solvauksesi ja tarjoon vielä kerran näitä sinulle. Että johonkin määrään tulisit huomaamaan, miten sydämestäni toivon sinusta ja Franssista paria, pyydän että kysyt Oskarilta, paljonko hän on velassa Franssille.
— Kymmenentuhatta markkaa. Oskari nauroi kevytmielisesti, mutta salaa puristi hän Helmaa kädestä.