— Mieti toki edes huomiseen asti, keskeytti emäntä. Franssista ja sinusta tulisi kaunis ja onnellinen pari.
Emännän sanoista huolimatta meni Helma omaan kamariinsa, toi sieltä kellon ja sormuksen ja pani ne pöydälle.
— Ottakaa omanne.
Ensimmäisinä silmänräpäyksinä vaikutti suora totuus rouvaan masentavasti, mutta pian vaikutus meni ohi. Luontainen kavaluus ja ilkeys keksi hätä hätää sanat, joilla voi puolustaa mustia töitään, jopa näyttää niiden suhteen aivan viattomalta. Teeskennellen syvää surua, virkkoi hän:
— Hyvä Helma! Sinä syytät meitä, että olemme tehneet väärin, kun emme ole puhuneet Annasta kunnioittavaisesti. Salli minun nyt sanoa, ett'en minä lainkaan kadu puheitani, alentavaisia sanojani. Minä olen Franssin äiti, ja minun asemani on toisenlainen kuin sinun. Sinä väität, että Franssi vietteli Annan, mutta minä väitän vielä nytkin, että Anna vietteli häntäänsä Franssin. Huomaathan eron.
— Älkää puhuko tuohon tapaan, kielsi Helma, ja hänen katseensa muuttui musertavaksi, ankaraksi, ja kasvoille levisi uhkamielinen hymy. Ei nyt enää auta julkeakaan valhe. Kurja ihminen! Et tiedä, miten paljon minä rakastin Franssia, etkä siis voi ymmärtää, kuinka monta sydäntuskaa tämä ero minulle on maksanut. Kahdella sanalla sen näytän. Kun Franssi oli kahdeksantoista vanha ja minä ajattelin häntä, tuli taivas sydämeeni. Minä elin kokonaan hänelle ja olin vaan osa hänestä. Sitte tuli todellisuus repimään rikki taivaani, autuuteni. Moneen vuoteen en enää ole elänyt surutonta hetkeä. Näin, että hänestä tuli kohtuullinen juoppo, sen annoin keveästi anteeksi. Joll'ei kapakassa juopoksi totu, niin missä sitte? Näin, että hän rupesi elämään irstaasti, senkin annoin anteeksi, sydämeni pakotti minua anteeksi antamaan. En voinut toisin tehdä. Eikö siinä jo ole kylläksi? Voitteko vaatia vielä enemmän? Eilen illalla vielä nukuin muistellen, millainen hän oli kahdeksantoista vanhana.
— Mutta tänäpänä et voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta, huomautti rouva.
— Ja tuommoisen köyhän tytön tähden, lisäsi emäntä, hylkäät nuoruutesi sulhasen.
— Oi äiti, eihän sinun kanssasi voi puhua tyynesti. Helman kasvoilla näkyi tuskallisia värähdyksiä, niinkuin olisi puhuminen vaikuttanut hänessä ruumiillista kipua. Eihän Anna ole syypää köyhyyteensä, eikä se kuulu kellekään. Te rouva ihmettelette, ett'en minä tänäpänä enää voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta. Sitä en todellakaan voi, enkä tahdokaan voida. Franssi aina ihaili minua ja oli jo melkein julkisesti sulhaseni. Kuitenkin petti hän Annan, turvattoman tytön. Ja mikä pahempi, jota en voi antaa anteeksi, hän käytti petoksessaan laskuja, kylmää järkeä. Minä olen varma, että hän teki pyhän valan, joka ei antanut hänelle rauhaa yöllä, eikä päivällä. Se ei ole enää kevytmielisyyttä, se on konnamaisuutta. Semmoinen mies ei pidä enää mitään pyhänä, eikä semmoinen mies koskaan voi tulla uskolliseksi puolisoksi. Viekää, hyvä rouva, Franssille kihlojen ohessa minun terveiseni, että hän on konna, joka ei kelpaa kunniallisen tytön kengänrihmojakaan päästämään.
Rouvan tummaveriset kasvot ihan mustenivat, ja hän aikoi jo syöstä vihansa Helman silmille, mutta Oskari samassa tuli sisään viereisestä kamarista. Hän hengitti sairaasti ja käveli hiljaa kuin rampa. Siveetön elämä ja siitä johtuvat taudit olivat valmistaneet hänelle ennenaikaisen haudan. Kasvoillaan oli maan väri, ja äänestä oli sointu kokonaan kadonnut.