Uhkamielinen hymy leikki tämän kasvoilla, ja katse oli ankara, musertava. Enkeliä, jonka Jumala pani paratiisiin vartioitsemaan elämän puuta, oli Jukka lapsena kuvaillut mielessään juuri samanlaiseksi.
— Paha sanoa, mutta kyllä minäkin olen häntä aina siksi epäillyt.
Enkä huoli liioin salatakaan, että olen iloinen asian käänteestä.
Jukka pyyhki otsastaan hikiherneet ja rupesi kiukkuisesti työhön.
Minä olen rehellinen ja suora mies.
— Eikä sinua haittaa liiallinen tuhmuus, eikä liiallinen viisaus.
Helma lähti.
Tyyntyäkseen käveli hän hitaasti ja niinkuin suotta aikojaan.
Viivyteltyään vielä hetkisen puutarhassa meni hän emännän kamariin.
Ulkomuotonsa oli tyyni, ja uhkamielisestä hymystä ei näkynyt
jälkeäkään.
Rouva ja emäntä olivat jo vilkkaassa sananvaihdossa, ja molemmat loivat Helmaan läpitunkevan katseen.
— Sinä kävit kylässä, sanoi emäntä.
— Ja menit ylpeästi meidän ohitse, lisäsi rouva. Missä olit?
— Annan luona, kuului tyyni vastaus.
Sanoja seurasi tuskallinen silmänräpäys. Rouvan ja emännän vaietessa istui Helma tuolille ja jatkoi äskeiseen tyyneen tapaan:
— Malttakaa mielenne, minä tiedän jo kaikki. Franssi on vietellyt Annan, vietellyt hänet kuin konna. Ja te olette tallanneet vietellyn tytön ilkeimpään lokaan, ilkeimpään saastaan. Jos Franssi jo teki konnan työn, olette te menetelleet vielä konnamaisemmasti. Mutta älkäämme puhuko niistä sen enempää. Minä annan Franssin kihlat takaisin, ja sillä olemme erossa. Äitini tähden täytyy minun pyytää teitä, hyvä rouva…