— En minä tule likaamaan huoneitanne, kielsi Kaaren isäntä.
Näettehän, miten olen savessa ja loassa.
Samassa hän näki Helman. Tämä seisoi melkein kätkössä ja luki rahoja, ihka uusia seteleitä. Hän loi hätäisen silmäyksen äsken tulleesen, ja sitten levisi hieno puna hänen kasvoilleen, ja katseensa näytti hämmästyneeltä.
Esittelemättä tervehtivät he toisiaan; Kaaren isäntä ensiksi ojensi suuren kätensä. Hänkin joutui hämille nähdessään ensi kerran naisen, josta Anna oli niin paljon puhunut. Lopettaakseen kiusallisen äänettömyyden virkkoi hän leikillisesti:
— Täälläkö se rikas tyttö onkin, jota minä olen ikäni etsinyt.
Lausujan olento vaikutti, ett'ei sukkeluus kuulunut julkealta Helman korvissa. Hän vastasi yhtä leikillisesti:
— Ja niin ahkeraan, että hiki on hatussanne. Samassa hän punastui enemmän. Kaunis mies, joka unessa ilmaantui kääpiösulhasen sijaan, seisoi ilmielävänä hänen edessään. Siniset silmät, keltaiset hiukset, roteva ja kehkeytynyt vartalo, kaikki olivat ihka samat. Yksi pieni virhe toki oli muistikuvassa. Musta pilkku vasemman korvan lähellä, johon Helman huomio oli erittäin kiintynyt silloin, kun kätensä ojensi ja vihkituoliin astui, ei ollutkaan suuri ja häiritsevä…
— Hirmuisen paljon teillä on rahaa. Kenelle ne annatte?
— Minulle, hyvälle miehelle ne annetaan, vastasi kauppias. Te kun kykenette kynään, kirjoittakaa kuitti. Mutta käydään saliin, ei meillä peikkoja ole.
— En minä tule, kielsi Helma taaskin. Kirjoittakaa kuitti, että minä olen tänäpänä maksanut kauppiaalle veljeni velan, kymmenentuhatta markkaa. Velka on koroton, joten olemme kuitit. En minä ainakaan tiedä mitään muuta.
— Ei muuta olekaan, todisti kauppias. Selvät me sitte olemme.