— Oli niin vilpoisa ilma, vastasi tuomari. Mutta miksi talonpojat arkipäivänä jouten ovat? Miksi eivät tee töitään?
— Sekö heidän tiesi? Ne sivistyvät niin, etteivät enää huoli muusta kuin seuroista ja kokouksista. Nyt näitte tarpeeksenne navetoita ja perunamaita. Ei täällä voi olla kauneudesta puhettakaan.
— Semmoista on muuallakin Suomessa. Talonpojat eivät välitä kaunistella kartanoltaan. Kunhan vaan saavat paksua vaatetta ylleen ja rasvaista lihaa syödäkseen, on kaikki hyvin.
— Niillä on tänäpänä tärkeä kokous, virkkoi Ainu. Menikö isäkin sinne?
— Meni, uuden kauppayhtiön osakkeita ostamaan.
— Täysi tosi talonpojilla sitte on ollutkin, vaikka minä pidin koko juttua pilana. Tuomari tarjosi käsivartensa Ainulle ja lähti käymään edellä.
Mustine hiuksineen, vaaleine kasvoineen ja kultasankaisine silmälasineen oli hän rouvan mielestä hienon herran täydellisyys. Kaunis ja hieno oli Ainukin keikaillen kävellessään hienon herran rinnalla. Hänellä oli yllään kuosikkaasti tehty harmaa silkkipuku, ja uudella kalliilla hatullaan oli se hyvä ominaisuus, että se teki kasvot hieman pyöreämmiksi, naisellisemmiksi. Tottuneena latelemaan hänelle aina pelkkiä kohteliaisuuksia virkkoi tuomari kävellessään:
— Sinä olet niin herttainen ja sievä. Ja kääntyen rouvaan lisäsi hän: Kun erämaasta löytää kauniin kukan, se vasta onkin kaunis.
Rouva loi lausujaan kiitollisen katseen, ja Ainu virkkoi:
— Sinä kykenet runoilijaksikin.