Kauppias viipyi kylässä kauan. Kun hän tuli kotiin, oli kasvoillaan ilkeä hymy, ja katseessa näkyi kätketty kiukku. Istuen tuomarin rinnalle sanoi hän:
— Olin siellä loppuun asti, jotta kaulin asiat juurin jaarin.
— Puhu kuulemasi meillekin, pyysi rouva.
— Kaaren isäntä siellä johti puhetta, alkoi kauppias kertoa, ja isäntiä oli kokouksessa niinkuin kärpäsiä kesällä karjatarhassa, muuta väkeä vielä sitäkin enemmän. Osakkeiden kirjoitus alkoi pitkän keskustelun jäljestä. Johtaja, Herttalan tytär ja Klaus mylläri ensiksi ostivat, kukin sadan markan edestä. Se oli merkki muille väkeville. Neljättäkymmentä pohattaa astui toinen toisensa jäljestä Klaun Kaisun eteen, joka kirjurin kunniakasta virkaa toimitti. Kymmenen kappaletta, kymmenen kappaletta, kuului jokaisen isännän kuonosta. Muut olivat vakavia, mutta kirjuri naureskeli, että hampaat välkkyivät…
— Piikatyttö pääsee herrasväen luokkaan, keskeytti rouva; navetasta yhtiön puotiin. Sitä onnea!
— Sitte myötiin osakkeita kaksittain ja kolmittain, jatkoi kauppias kertomustaan. Koturit, suutarit, sepät ja räätälit niitä kilvan ostivat. Asian ääretön suuruus ja tärkeys kutkutti raukkojen itsetuntoa, isänmaallisuutta, ja Jumala tiesi mitä kaikkea se kutkutti. Viho viimeiseksi tuli renkien vuoro. Miekkosen poika alotti, ja minä lopetin; kymmenen markan miehiä olimme molemmat.
Tuomari rupesi nauramaan, ja nauruun yhtyivät kaikki muut paitse
Franssi. Hän pysyi kylmänä.
— Niillä on nyt viisituhatta markkaa koossa, ja pian alkaa taistelu.
— Ei se riitä, arveli tuomari. Jotta voisivat kilpailla teidän kanssanne, tarvitsee olla kolme sen vertaa.
— Niin sitä outo luulisi, mutta ei muualla maailmassa ole semmoisia viisaita kuin täällä meidän kylässä. Yhtiön kaupalla tulee olemaan kaksi suurta päämaalia, nimittäin kukistaa minun kauppani ja siinä samassa vähentää yleistä ostohalua.