Franssi makasi maantiellä kuolleena, kankeana. Kauniit kasvot olivat muuttuneet hiilimustiksi, silmät olivat vähän raollaan ja tuijottivat kamalasti ylös; silmäterien väike meni rouvan luiden ja ytimien lävitse. Hän taas rupesi huutamaan ja parkumaan:
— Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani! Kauppias oli polvillaan kuolleen vieressä, ja hän ei kyennyt sanaakaan lausumaan. Kun hän aikoi puhua, vapisivat huulensa, ja ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.
— Franssi, nouse ylös, sai hän vihdoin sanoneeksi epäselvällä ja sorahtavalla äänellä.
Rouvan tuska ja kauhu muuttui pian vimmaksi läsnäolijoita kohtaan.
— Huomenna pannaan murhamies rautoihin, sanoi hän nyrkkiä pudistaen ja raivoisia liikkeitä tehden. Roistot, luuletteko tuolla tavalla saavanne elää ja murhata?
Kaaren isäntää rouvan olento inhotti ja hyristytti.
— Älkää ketään sokeasti syyttäkö, virkkoi hän kaunissointuisella äänellään. Minä luulen, ett'ei tässä ole murhaa tapahtunut. Pojassanne oli kaatuva tauti, ja mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että hän on äkkiä saanut taudinkohtauksen ja siten kaatunut kasvoilleen tuohon lätäkköön. Pari kyynärää ylemmäksi tai alemmaksi olisi pelastanut hänet kuolemasta.
Kaikki muut ymmärsivät Kaaren isännän puheen, mutta kauppias ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Liikahtamatta hän yhä oli polvillaan kuolleen vieressä, ja kun hän yritti puhumaan, liikkuivat tosin hänen huulensa, mutta ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.
Jonkun kerran sai hän epäselvästi sanotuksi:
— Franssi, nouse ylös.