Viskattuaan kengänrajoja riihen uuniin ja tarkastettuaan, oliko ahdos jo tarpeeksi kuiva, lähti Miekkonen kävelemään toukopeltojen kautta suonkulmaa kohti. Hän astuskeli hiljaa, kuten puolisairas. Kova pistotauti hartioissa oli vaivannut häntä taasen viikon päivät. Aamulla lieventi toki sen verran, että rohkeni ruveta liikkeellä olemaan, ja illalla vaiventuivat vaivat kokonaan.
— Jumala on hyvä, armahtaa ihmistä.
Mutta hiljaa piti astua, sillä äkkinäinen ja varomaton liike olisi palauttanut tuskat takaisin. Selkäluut tuntuivat aroilta kuin silmäterä, ja rohkea hengitys koski kylkeen kipeästi, juuri niinkuin olisi kuumalla raudalla kosketeltu.
Vanhan raihnanen ruumis ei suuria siedä. Sahrain kynnet löysivät sarassa kiven, kivi oli suuri ja syvässä. Poishan piti peto saada kiusaa tekemästä vastaisuudessa. Kiveä ylös vivutessa sitte vihlaisi hartioita ja selkää, juuri kuin olisi partaveitsellä vedetty luut halki. Ja illalla poltti jokaista jäsentä.
Jukka tuli Herttalasta kotiin, näki pellon pientareella suuren kiven ja pihalla ehjät sahrat. Sahroistako mitään lukua? Niitä saa toisia sijaan, mutta henkeä ei saa millään.
— Ette tottele, ennenkuin tapatte itsenne, sanoi Jukka. Eihän pellon mikään hengenhätä ollut.
— Ei sen kiire ollutkaan, mutta tehty kuin tehty. Nyt se on kahteen kertaan kerrattu ja pientä kuin pajatuhka. Kuolemako siitä vipuamisesta? Ei, tyhjää puhetta se on. Ei ihminen kuole, ennenkuin Herra hengen ottaa. Esimerkkiä siitä, ett'ei ruumiin holhoominen elonpäiviä lisää, nähdään usein. Kelpaisi sitte ostaa ikää ja elää kauan niinkuin Methusala…
— Hyvää iltaa! kuului samassa Klaun ystävällinen ääni. Jo sinä taas olet terve.
— Jo olen, Luojan kiitos, vastasi Miekkonen. Terveys on kallis lahja.
— On se kallis.