— En päässyt ruista leikkaamaan omalle pellolle. Se oli karvasta kärsiä.
— Kyllä kai olikin. Touot ovat taaskin menestyneet erinomaisen hyvin.
— Niin ovat. Pellava on pitkää, ohra ja kaura mustaa ja lakoon kaatumaisillaan. Ainakin ohra on sirpillä niitettävä. Ennen maailmassa leikattiin kaurakin sirpillä, ja leipää silloinkin syötiin. Väliin oli leipä kaunaista, väliin puhdasta, aina miten Herra kasvun antoi. Sama laki on vielä nytkin, vaikka ihmisillä on hirmuisen paljon koneita…
— Ja kiirettä.
— Tuonne ohran taakse kylvetään tänä vuonna ruista, ehkä jo parin päivän perästä. Sarkoihin menee tynnyrin kylvö, vähä runsaamminkin. Ei leipä lopu, jos Herra taas kasvun antaa. Tuossa ensimmäisessä sarassa se kivi kuohui sahrain kynsiin. Mistä lie kuohunutkaan, mutta peijakkaan suuri oli, ja niin syvässä. Kaksi kankea piti olla, joilla vääntää hirviötä. Vaan mitäs siitä. Kun kerran tuli ylös, niin ylhäällä pysyy. On niistä saroista monta muutakin kiveä kaivettu. Jukka ei armoitellut käsivarsiaan, vaan iski iskemätään kuokalla, ja pelloksi muuttui koivumetsä, ja väkeväksi mieheksi kasvoi. Jukka, vaikka kärsikin lapsena vilua ja nälkää. On se Jumala hyvä.
— On se.
— Katso noita ruissarkoja. Montakohan lie kuhilasta kussakin? Neljä, kuusi, kahdeksan…
— Kaksitoista niitä on.
— Ja suurilta näyttävät tänne kauaskin. Entä sitte läheltä?
— Mennään luokse