Hiljalleen kävelivät he ruissaralle. Miekkonen levitti kätensä ja rupesi sylellään mittaamaan kuhilasta.
— Aika suuria ovatkin! Ei uletu miehen syli ylhäältäkään ympäri, auki jää enemmän kuin puolet.
— Suuria ne ovat.
— Lakkiahan niille pitää nostaa, kerta kullekin. Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan…
— Kaksitoista.
— Jumala on hyvä, ihmisille ja kaarneenpojille antaa heidän ruokansa.
— On se hyvä.
Vajoten alas kuhilaiden taakse laski aurinko juuri, korkeuksille vaan vielä loi kullanruskeata valoaan. Linnut olivat menneet levolle, maassa oli rauha. Sininen taivas päilyi korkealla, äärettömän kirkkaana, äärettömän kauniina.
— En osaa oikein sanoiksi lausua, mitä nyt rinnassani tunnen, virkkoi Miekkonen silmäten ylös kirkkaasen korkeuteen. Olisi nyt tässä lähellä jonkun vieraan valtakunnan ihminen, joka on paljon nähnyt, paljon kulkenut, niin kysyisin häneltä: Missä muualla maailmassa on näin kaunista, näin ihanata?
— Hänen täytyisi vastata: Ei missään, ei missään!