— Kyllä minä tulen, sanoi Kaisa.
— Ja minä myös, lisäsi Jukka.
— En minä ilmaiseksi pyydä. Kun sidotte kumpainenkin kahden leikkaajan perään, saatte viisikolmatta penniä päivältä. Teillä on näppärät sormet ja notkea selkä.
— Kyllä minä tulen, vakuutti Kaisa; ihan mielelläni.
— Niin minäkin, vastasi Jukka: ihan halusta me tulemme.
— Tottahan oman talon pellolle menemme, sanoi Karu ja kaatoi kahvia, sen kerran kun sinne pääsemme. Juokaa, hyvä isäntä. Kerran taas jouduitte meillekin; ette usein käykään.
Juotuaan kahvia lähti Herttalan isäntä pois.
Karu sitte kantoi kahvia Kaisalle ja Jukallekin, virkkoen samassa:
— Tulkaa juomaan nyt. Kun hyviä vieraita tulee, saavat saamattomatkin.
Kun olivat juoneet kahvia, tulivat lapset ulos ja istuivat pitkähkölle kivelle myllyn viereen. Aurinko oli jo lähellä laskua, puiden latvat vaan enää punertivat sen valossa. Jotenkin haikeasti virkkoi Jukka: