Klaun tultua pihalta tupaan, kääntyi keskustelu toiselle tolalle. Hän tervehti Herttalan isäntää ja sanoi:
— Tulitte kai leikkuuväkeä hakemaan.
— Niin tulin.
— Täältä niitä saattekin. Pyydämme Annin pitämään lasta, niin pääsee
Marikin.
— Hyvä olisi.
Herttalan isäntä oli mies parhaassa miehuudessa. Vartalonsa oli lyhyt ja lihava, käytöksensä arvokas, melkeinpä kopea. Kasvoissa oli jotakin kylmää, joka vaati kunnioitusta ja vivahti tylyyteen. Mutta Klaun kanssa puhellessa tuo kylmyys ja tylyys melkein kokonaan katosi. Huoleton katse, ylhäisyyden ja mahtavuuden tunnusmerkki, muuttui ystävälliseksi ja ääni ilmaisi, että kylmän kuoren alla oli lämpöäkin, vaikka lujatahtoiset kasvojenpiirteet ja sukuylpeys sitä jäähdyttivät melkoisessa määrässä.
Uudesta, vaaleanharmaasta lakista, joka hänellä oli päässä, ei Jukan katse voinut kääntyä minnekään. Pienet pumpulat kelluivat leveän lipun yläpuolella niin sievästi ja somasti, että katselijaa ihastutti ja nauratti. Jukka aikoi juuri huomauttaa Kaisallekin sievistä pumpuloista, mutta Herttalan isäntä samassa katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Sitelijöistä siellä sitte taitaa tulla puute. Eiköhän nuo lapset…?
— Joutavat tulla, keskeytti Karu; syövät laiskoinakin ateriasta ateriaan.
— Näinköhän tulisitte?