Sillä aikaa kuin kahvi kiehui, puheli Herttalan isäntä Karun kanssa ilmasta ja vuodentulosta.
— Sitä kuumuutta, sitä kuumuutta, valitti Herttalan isäntä.
— Niin, Jumala nähköön, huokasi Karu.
— Kynnetyille pelloille on pouta kylläkin hyvää, se polttaa laihatkin maat väkeviksi, mutta paratkoon ohraa, kauraa ja perunaa. Jos tämmöistä ilmaa vielä riittää jonkun viikon, syö ruoste nekin vähät, kun pelloissa nyt on.
— Ja vielähän teidän toukonne joltakin näyttävät, mutta noiden muiden raukkojen. Ei ole kuin peippa siellä, toinen täällä; nekin muutamat kaatuelevat maanperiin.
— Tulisi sade, niin versoisivat ja kasvaisivat.
— Sataisi vähäkin, kyllä nousisi vilja teidän väkevistä pelloistanne.
Jukka samassa palasi puodista. Pantuaan nisuset pöydälle, meni hän ovenpuoleen, istui Kaisan viereen ja virkkoi hiljaa:
— Olethan sinäkin tullut tänne.
— Karu kävi käskemässä ja sanoi, että Herttalan isännällä on asiaa.
Istu hiljaa nyt.