— Komiasti vaan, hei komiasti vaan! Toiset taasen joivat rahansa oluessa ja viinassa, sitä mukaan kuin ansaitsivat niitä, joten heillä työhön ruvetessaan aina oli matti kukkarossa. Mutta hepä lauloivatkin:
— Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!
Heidän kaikkein lisäksi säesti kauppias virttään, ett'ei raha ole enempi yhden sukua kuin toisenkaan, vaan että se on luotu vaeltamaan.
Pölkkyjä tuli metsistä niin paljon, ett'ei niitä kaikkia ensimmäisenä talvena ehditty ajaa rantaan, vaikka hevosmiehiä olikin laumoittain. Se oli ilahuttava tieto jokaiselle, sillä entiseen köyhään ja hiljaiseen elämään ei enää kenenkään tehnyt mieli palata.
Isännät luulivat saaneensa metsistään hyviäkin hintoja, mutta kun keväällä kysyivät tukkiherralta, paljonko arveli kannon keskimäärin tulleen maksamaan, vastasi tämä:
— Ehkä noin viisikolmatta penniä!
Isännistä tuntui siltä kuin olisi viskattu likaista vettä heidän silmilleen.
— Hievattu! huudahtivat he. Voi hievattu! Tukkiherra nauroi pilkallisesti. Se suututti isäntiä, ja rohkein sanoi:
— Sinä et tehnytkään kauppoja tuntosi mukaan; veit ilmaiseksi metsämme.
— Miks'ette pyytäneet enempää? Olisinhan minä maksanut.