Kaikessa rauhassaan ajeli Miekkonen hirsiä Kotosuon rantaan. Sää oli jo kovaa pakkasta, mutta talvi ei ollut vielä vankka, sillä lunta oli maassa peräti ohuelta. Herttalan metsä oli tasaista korpimaata, joten ajo kuitenkin kävi laatuun. Vetomatkakin oli lyhyt, ja kun Miekkonen pari päivää pyöritteli hevosta, piirittivät hirsiläjät joka taholta kivijalkaa.
Siitä päivästä, jolloin kaupan teki, oli kulunut kaksi vuotta.
— Oikein minä laskuni laskin, sanoi hän, vieritettyään reestä viimeisen hirren. Nyt on minulla tarpeeksi puuainetta. Jos Jumala yhä edeskin päin suo terveyttä ja hyviä viljavuosia, ei tässä tule tuskaa. Taaskin pari vuotta kuluu, niin on rakennus harjassa ja katossa. Ehkä savukin jo silloin nousee tuvan katolta ylös ilmaan, ja ehkä silloin jo kylvän perunoita tupani ikkunan alle. Lähdetäänpä kotiin, onkin jo ilta.
Seuraavana päivänä rupesi satamaan lunta, ja talon töihin ryhdyttiin tulisella kiireellä. Aika rupesikin jo käymään tärkeäksi, kelin puute kun oli ollut näihin asti suurena haittana ajotöille.
Talvi, vihdoin tultuaan, tuli ankaranpuoleiseksi; lunta satoi liian paljon ja usein, joten tiet alituiseen olivat ummessa. Pakkastakin riitti melkein aina, koko talvisydännä ei ilma lauhtunut kertaakaan selväksi suojaksi.
Sinä talvena tottui Jukka kärsimään kylmää ja tuiskua, viikot pääksytysten kun oli Herttalassa työssä. Oli hän toki omalla tavallaan varustettu kylmää vastaan, sillä vyötäisten ympäri oli sidottu nuora pitämään vaatteita ihossa kiinni, ja kasvoja, suojasi äitivainajan villainen liina.
Kylmä talvi loppui, lumi suli, ja puihin puhkesi lehti. Jukan työmaa muuttui Kotosuon lähelle. Kaisan kanssa hän aamusta ehtoosen kantoi sammalia kivijalan lähelle, siksi että niitä keräytyi monta röykkiötä.
— Nyt niitä jo on tarpeeksi, sanoi Miekkonen kun tuli eräänä päivänä lasten työtä katsomaan. Kun vaan Klaus tulisi miehineen.
Ja samassa Klaus tulikin, kädessään kirves ja luotilauta, ja seurassaan kaksi miestä, jotka olivat olleet Miekkosen vaimoa hautaan kantamassa. Kotvasen aikaa miehet laskettelivat pilapuheita, silmäilivät kivikkoa ja seutua. Sitte Klaus virkkoi:
— Minkämoiselta tuo suora ja sileä puu näyttäisi seinähirtenä?
Samassa hän alkoi veistää kirveellä hirrenpäätä.